Minä rakastan musiikkia. En sillä tavalla, että aika ajoin kävisin klassisen musiikin konserteissa ja soittaisin klarinetilla Beethovenia. Tai sillä tavalla, että edes ihailisin pop-musiikin modulaatioita ja toisen ja kolmannen säkeistön välistä siltaa. Minä rakastan musiikkia sillä tavalla, että haluaisin olla se pop-tähti, jota kulloinkin ihailen. Tämä johtuu ehkäpä siitä, että en oikein osaa soittaa mitään instrumenttia. Olen yrittänyt hiukan rämpyttää kitaraa, joskus hieman pimputella pianoa, mutta koskaan kärsivällisyyteni ei kestänyt sitä armotonta rääkkiä, jonka kitarasankarien täytyy käydä läpi tullakseen ericclaptoneiksi tai markknopflereiksi. Tuossa herkässä teini-iässä, kun tunteet musiikkia kohtaan ovat suurimmillaan, en myöskään uskonut, että minulla olisi koskaan niitä tarvittavia musikaalisia lahjoja tai kirjallisia kykyjä sanoittaa sellaisia kappaleita kuten She loves me yeah yeah yeah. Nämä jumalhahmot olivat niin kaukana, ettei soittotaidoton voinut saavuttaa heitä ainakaan musiikillisin keinoin. Mutta ehkä toinen tapa saada osa tuota rokkitähden mystiikkaa oli mahdollinen.
Imitatio Dei
Uskontotieteissä tarkastellaan uskontojen eri ulottuvuuksia. Yksi näistä ulottuvuuksista on palvonta. Ei ole sattumaa, että rokkitähdistä puhuttaessa puhutaan idoleista ja rokkitähtien palvonnasta. Idolithan ovat uskontotieteellisessä jargonissa epäjumalankuvia. Ja heitä minä todellakin palvoin. En uhraamalla vuohia tai edes pesemällä patsaita, vaan noudattamalla vanhaa kristinuskonkin tiettyjen suuntausten ohjenuoraa imitatio dei eli ‘tulemista jumalan kaltaiseksi’. Koska nämä kaukaiset rock-jumalat ovat eläneet joko vuosikymmeniä sitten ja toisella puolella planeettaa, ei imitaatio ole ollut helppoa. Se on vaatinut tuntikausia tutkimustyötä. Ensin kirjaston kirjojen parissa, lukien levyjen sisäkansien omistustekstejä ja myöhemmin edistyen kilpaileviin elämänkertoihin, joista yksi on kohteen siunaama, toinen ei, kolmas haamukirjoitettu. Tämän jälkeen tulee viettää tuntikausia visuaalisten referenssien parissa.
1970-luvulla nauhoitettu keikkataltiointi rakeisena on kultaakin kalliimpi. Olisi parasta tallentaa YouTubesta löytyvät 80-luvun haastattelu, ennen kuin levy-yhtiö tai tallenteen tekijänoikeuden haltija norjalainen tv-kanava havahtuu sen olemassa oloon ja pyytää sen poistamista. Nämä referenssit auttoivat minua omaksumaan rokkitähden persoonan ja pukeutumaan hänen vaatteisiinsa. Ei sillä väliä, että olin 15-vuotias ja asuin Keski-Suomen pitäjässä, jossa kouluni käytävillä olin Bob Dylan tai Neil Young. Kähersin tukkani ja laitoin aurinkolasit päähän ja kirpputorilta ostetun kalanruotokuvioisen puvun päälle, olin vuoden 1966 kiertueen Dylan. Joitain kuukausia myöhemmin olin tajunnut Everybody Knows this is Nowhere -levyn hienouden ja lainasin sukulaiseni vanhaa hapsuista mokkatakkia ja Neil Youngin tavoin saarnasin Amerikan intiaanien kärsimyksistä ja kuvittelin eläväni Länsirannikon auringonpaisteessa. Puoli vuotta siitä eteenpäin leikkasin hiukseni ja värjäsin ne punaiseksi ja ajoin kulmakarvanikin pariksi päiväksi huomattuani David Bowien hienouden ja musiikillisen lyyrisyyden.
Aikuisiän löysäilyt
Nuoruusvuodet vietetään selvittäen kysymystä, kuka minä olen ja musiikilliset esikuvat voivat joko auttaa tai hämmentää tässä. Oma prosessini kului pettymysten hyväksyminen: en olekaan yhtä hieno ja viileä kuin Marvin Gaye tai edes Kurt Cobain. Minä olen minä, enkä muuksi muutu. Mutta ajoittain haluan vielä sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla olla joku muu. Tuo aika on halloween, jonka koristeet minulla aina liittyvät aikaisempiin fanituksen kohteisiini ja voin jälleen kerran pukeutua aikaisemmiksi sankareikseni. Tällä kertaa pienemmällä sijoituksella.